fbpx

Tekijä: Pia Rendic

Julkaistu

Onko teinitytön pakko olla kaunis, seksikäs ja haluttu?

Nykyään ei ole helppoa olla tyttö. Etenkään teinityttö.

Somen vaikutus ulottuu jokaisen teinitytön koululuokasta makuuhuoneeseen asti. Yhteiskunnan yliseksualisoituminen on luonut tyttöjen maailmasta näyteikkunan, jossa tytön täytyy joka hetki olla kaunis, seksikäs, suosittu ja haluttu.

Somen lisäksi tyttöjä ympäröi tietyntyyppinen katu-ja lehtimainonta. Seksistinen kuvatulva, jota media syöttää heille jatkuvana virtana. Pornoistuminen, joka sulautuu osaksi ns. normaaleja mediakuvastoja. Lehtien kannet pursuavat  provokatiivisissa asennoissa poseeraavia naisia, photoshopattuja vartaloita ja botoxilla täytettyjä, punattuja huulia.

Tyttöjen- ja naistenlehdet välittävät viestin, josta ei voi erehtyä: tyttöjen on oltava kauniita ja seksikkäitä ollakseen hyväksyttyjä. Tyttöjen osa on asettua miehisen katseen kohteiksi, objekteiksi. Tyttöjen kohdalla oleellisinta näyttää olevan kauneuden ja seksikkyyden tavoittelu, kun taas poikia kannustetaan tutkimaan, oppimaan ja kehittämään itseään.

Missä ovat tytöille suunnattujen lehtien kansikuvat, joissa poseeraisi tavallinen tyttö? Missä viipyvät kansikuvat, joissa seksivinkkien, kauneusvinkkien ja laihdutusohjeiden sijasta puhuttaisiin itsensä kehittämisestä, unelmien toteuttamisesta ja kouluttautumisesta? Miksei tytöille luoda lehtiä, joissa ulkonäön ja poikien miellyttämiseen pyrkimisen sijaan keskityttäisiin tyttöjen älylliseen potentiaaliin?

Tytöiltä vaaditaankin melkoista ajattelukykyä, jotta he voisivat ohittaa nykyisen mainonnan altistumatta sen ilmeisille piilovaikutteille. Valitettavasti vain harva yltää moiseen medialukutaitoon. Mannerheimin lastensuojeluliiton vuoden 2012 kyselytutkimuksen mukaan 73% 15 – 18 -vuotiaista tytöistä oli tyytymättömiä vartaloonsa. Toisen, TNS Gallupin vuonna 2015 toteuttaman kyselytutkimuksen mukaan puolet 12-19-vuotiaista tytöistä koki sosiaalisen median aiheuttavan ulkonäköpaineita. Ulkonäöstään tyytymättömyyttä kokevien osuus 12-15-vuotiaissa oli 75% ja 16-19-vuotiaissa jopa 93%.

Kun yhteiskunta keskittyy välittämään tytöille edellä mainitun kaltaista viestiä, meidän vanhempien pitäisi pyrkiä välittämään heille jotain täysin päinvastaista. Meidän tulisi  kannustaa ja rohkaista teinityttöjämme elämässä eteenpäin. Kertoa heille, kuinka upeita ja arvokkaita ja kauniita he ovat sellaisinaan, omana itsenään.

Itse ajattelen, että tämä olisi erityisesti isien tehtävä. Isältä saadut kehut, kannustus, sylissä pitäminen ja yhdessä vietetty aika rakentavat tytöille vahvan itsetunnon, jota eivät heilauttele somessa heitetyt kommentit tai kommentoimatta jättäminen. Vahvan itsetunnon omaavan tytön ei myöskään tarvitse hakea huomiota vääristä lähteistä, eikä ladata itsestään nettiin puolialastomia kuvia, jotka altistavat hänet hyväksikäytölle.















Julkaistu

Aborttikokemus on edelleen tabu


Aborttikokemus on edelleen tabu, josta ei juuri ole tapana puhua. Kun aborttikeskustelua syntyy sosiaalisessa mediassa tai lehtien mielipidepalstoilla, se keskittyy useimmiten abortin oikeutuksen puntarointiin. Vastakkain ovat tällöin sikiön oikeus elämään ja naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja oman elämänsä hallintaan.


Julkisessa keskustelussa abortista puhutaan naisen oikeutena, mutta samalla raskaana olevia muistutetaan siitä, että heidän sisällään on ainutkertainen ihmisen alku. Samoin julkisessa keskustelussa vedotaan naiseen ihmishengen pelastamiseksi, samalla kun aborttia verrataan murhaan (Kauranen 2011). Tässä keskustelussa ääripäiden äänenpainot ovat usein aktiivisilla feministeillä ja konservatiivisilla kristityillä. Usein on myös niin, että aborttikokemusten määrittelijöiksi asettuvat muut kuin abortin kokeneet naiset.


Yle uutisoi pari päivää takaperin raiskauksen uhriksi joutuneesta 11-vuotiaasta argentiinalaistytöstä, joka pakotettiin keisarileikkaukseen, vaikka hän oli pyytänyt aborttia. Tyttö oli tätä ennen yrittänyt itsemurhaa jo kahdesti. Mitä hän sanoisi aborttikeskustelusta?


Itse olen nähnyt liian läheltä synnytyksen, jossa seksinoston seurauksena raskaaksi tulleen ihmiskaupan uhrin trauma aktivoitui synnytyksessä, ja häntä piteli kiinni kokonainen joukko sairaalan henkilökuntaa. Kukaan ei osannut valmistaa häntä, kukaan ei osannut varautua.


Olen myös liian usein joutunut seuraamaan vierestä niiden vauvojen ja taaperoiden elämää, jotka ovat syntyneet ei toivottuina psyykkisesti ja fyysisesti oirehtiville äideille, joiden ainut keino selvitä äitiydestään on kämmenen sivallukset, retuuttamiset ja tyhjä tuijotus. Millainen tulevaisuus noita lapsia odottaa?


On väärin, että nykyisessä ajattelussa kohdussa olevan lapsen ihmisarvo on suhteellinen ja yhteydessä muiden ihmisten elämäntilanteeseen. Väärin on myös se, että abortista on tullut asia, joka saa merkityksensä naisen omien ajatusten ja tunteiden kautta.


Kuitenkin yhtä väärin on myös se, että nuori tyttö tai raiskattu nainen painostetaan synnyttämään lapsi, joka jo lähtökohtaisesti on ei toivottu ja ei rakastettu, lapsi, jolla ei ole olemassa mitään hyvän elämän edellytyksiä.


Aborttikeskustelussa ja siihen liittyvässä kärkkäässä ääneenhuutelussa olisikin hyvä muistaa, että että abortin läpikäyneet naiset eivät kaipaa, tai edes ansaitse päälleen langetettuja tuomioita. Useimmille naisille abortti on jo itsessään suuri ja ahdistusta aiheuttava kriisi, joka voi aiheuttaa sekä psyykkisen, fyysisen että emotionaalisen trauman, jonka jäljet seuraavat mukana vuosikymmeniä.


Itse ajattelen, että ihmiselämä on pyhä ja mittaamattoman arvokas hedelmöityksestä alkaen, ja tuota elämää tulisi suojella kaikin mahdollisin tavoin. Kuitenkaan abortti ei eroa muista ihmisen tekemistä vääryyksistä. “Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla”. (Room. 3:23).


Krisitlliseen ihmiskäsitykseen kuuluu ajatus iankaikkisesta elämästä. Siitä, että elämä ei pääty kuolemaan. Itu työtä tekevän Outi Papusen sanoin: “nainen joka on abortoinut lapsensa, saa uskoa siihen, että lapset jotka elävät vain hetken äitinsä kohdussa, elävät ikuisesti kuolemansa jälkeen. Tämä antaa myös äideille jälleennäkemisen toivon menetettyjen lastensa suhteen”. (Papunen 2017).

Julkaistu

Lasten ja nuorten pahoinvointiin yksinkertainen lääke: lasten kanssa vietetty stressitön aika

Kun yksi lapsistamme oli ensimmäisellä luokalla, häntä kiusattiin. Kiusaajat seurasivat kotimatkalla, törkkäsivät kaupasta ketsuppipullon ostaneen pikkuisen ojaan. Isompia poikia, röhönauru.

Minä lähdin autolla perään. Istutin porukan ojanlaidalle ja puhuttelin kunnolla. Ei kiusattu enää. Tapa ei ehkä ollut se kaikista rakentavin, mutta silloin ainut toimiva. Kukaan ei nimittäin koulussa toiminut. Lapsi näki painajaisia ja pelkäsi.

Liian moni lapsi jää nykyään ongelmiensa kanssa yksin. Ahdistuu ja masentuu. Yle uutisoi marraskuun lopulla siitä, kuinka yli 90 000 suomalaista lasta kärsii mielenterveysongelmista.  Psykiatrisessa hoidossa on yli 20 000 lasta.

Yksi yleisimpiä pahoinvoinnin syitä on yhä edelleen yksinäisyys. Vanhempien kiire, väsymys ja jopa suoranainen välinpitämättömyys heijastelevat liian monen lapsen ja nuoren elämään. Sosiaalinen media on pullollaan yksinäisten lasten ja nuorten postauksia siitä, miten elämä on merkityksetöntä ja turhaa. Eikä ongelma koske vain syrjäytyneitä tai ongelmaisia perheitä. Myös ns. malliperheissä lapset jäävät usein yksin.

Fakta on se, että vanhemmat joko ovat läsnä lapsensa arjessa ja elämässä tai sitten eivät. Lapsi ei arvota elämää kuten aikuinen. Ikävä ja suru on sama oli isä tai äiti sitten lähetyskentällä, kapakassa tai EU:n huippukokouksessa. Tuota ikävää ei paikkaa nopeasti käyty keskustelu matkalla harrastuksiin, tai hajamielisesti lausuttu kehu hyvin suoritetusta matematiikan kokeesta.

Yksinäisyyden lisäksi lapsia ja nuoria vaanii myös uupumus. Ilkka uutisoi marraskuussa, kuinka kovat koulutavoitteet, suuret harrastusmäärät ja jatkuva paine olla läsnä sosiaalisessa mediassa ahdistavat ja uuvuttavat lapsia ja nuoria. Heidän elämässään keskiöön on noussut suorittaminen ja suoriutuminen hyvinvoinnin sijaan.

Kun tulevaisuus näyttäytyy lapsille ja nuorille epävarmana ja kilpailu kovana, ei ole ihme että paineet kasvavat. Helsingin yliopiston vuoden 2018 Gaps-tutkimuksessa lukiolaisista 18 % koki koulu-uupumusta ja stressaantuneita oli 45%. Kuudesluokkalaisista jo 40% koki kyynisyyttä koulua kohtaan.

Jos haluamme tulevaisuudessa nähdä hyvinvoivia lapsia ja nuoria, joista kasvaa hyvinvoivia aikuisia, on meidän aikuisten pyrittävä ilmapiirin muutokseen. Lasten ja nuorten elämä ei voi eikä saa olla täynnä vaatimuksia, suorituksia, tavoitteita ja jatkuvaa pärjäämistä, vaan ennemmin perheen ja ystävien kanssa vietettyjä kiireettömiä hetkiä, missä lapsi ja nuori kohdataan aidosti ja läsnäolevasti, ja häntä arvostetaan ja rakastetaan hänen itsensä, eikä hänen suoritustensa vuoksi.

Kuten Ylen artikkelissa todetaan, uupumus voi pitkittyessään johtaa masentuneisuuteen, ja uupuvista lapsista kasvaa helposti myös uupuneita aikuisia.

Julkaistu

Kunnat tarvitsevat lisää varoja perheväkivallan ehkäisemiseen ja uhrien auttamiseen

Yle uutisoi tänään Suomen turvakotien perhepaikkojen määrän noususta. Suunta on oikea, vaikkakin reilun 200 perhepaikan määrä on vielä toivottoman kaukana ensi-ja turvakotien tavoittelemasta 500:sta.

Itse olin muutama vuosi takaperin mukana suunnittelemassa YK:n kehitysohjelman (UNDP) järjestämää naisten filmiviikkoa Kyproksella. Viikon aikana esitettiin lukuisia naisten oikeuksiin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyviä elokuvia. Moni elokuva puhutteli, järkytti, pysäytti. Syynä ei ollut niinkään elokuvat itsessään vaan tietoisuus siitä, että elokuvien tapahtumat olivat ja ovat arkipäivää miljoonille naisille ympäri maailmaa, myös Suomessa.

FRA:n (European Fundamental Rights Agency) vuoden 2014 raportin mukaan Suomi onkin yksi niistä kolmesta EU maasta, joissa nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten osuus on korkein (30 %). Suomen edellä ovat ainoastaan Tanska ja Latvia, joissa molemmissa osuus on 32 %. Seksuaalista häirintää oli puolestaan suomalaisista naisista kokenut 71 %. Tämä on yksi korkeimmista osuuksista EU:n jäsenvaltioissa. Samoin Suomi on niiden neljän EU-jäsenvaltion joukossa, joissa naiset ovat kokeneet eniten ei-toivottua koskettelua, halailua tai suutelua täytettyään 15 vuotta.

Yli 60% suomalaisista naisista kokeekin naisiin kohdistuvan väkivallan olevan varsin yleistä Suomessa. Näin siitä huolimatta, että Suomi on allekirjoittanut ja ratifioinut naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastaisen Istanbulin sopimuksen. Hyvistä aikeista huolimatta monet sopimuksen vaatimista konkreettisista toimista ovat silti yhä toteuttamatta.

Oma vaalilupaukseni onkin, että tulevalla vaalikaudella naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja perheväkivaltaan on puututtava Suomessa täysin uudella intensiteetillä ja vakavuudella. Kunnat ja maakunnat tarvitsevat huomattavasti lisää varoja perheväkivallan ehkäisemiseen ja uhrien auttamiseen. Kun joku perheessä käyttää väkivaltaa, kaikki sen jäsenet tarvitsevat apua! Ehkäisevän väkivaltatyön ja varhaisen puuttumisen avulla vähennetään inhimillistä kärsimystä ja säästetään myös yhteiskunnan varoja.