Viime viikolla mediassa kohistiin suomalaisiin poikiin kohdistuneista törkeistä seksuaalirikoksista, joissa tekijöinä olivat kantasuomalaiset, työssäkäyvät miehet.
Jostain syystä kohu laimeni huomattavasti nopeammin kuin Oulun tapauksissa, joissa tekijöinä olivat maahanmuuttajat ja uhreina suomalaiset tytöt. Jopa poliitikot ovat olleet asiasta aivan liian hiljaa.
Ovatko ihmiset jo turtuneet seksuaalirikosten vyöryyn mediassa? Vai ovatko teot ihmisten mielestä liian järkyttäviä, että niitä pystyttäisiin käsittelemään? Vai sisältävätkö teot liikaa tabuja? Suomalaisten miesten tuottama ja levittämä lapsiporno. Miehet raiskaamassa poikia. Seurakunnassa vaikuttanut päätekijä, joka voisi olla yksi meistä.
Lapsipornon pitäisi pysäyttää. Sen pitäisi herättää vakava ja syvälle luotaava yhteiskunnallinen keskustelu. Kauhistelun tai puhumattomuuden sijaan tarvittaisiin konkreettisia tekoja.
Mutta eihän sitä tehdä! Yhteiskunnassamme ei enää edes käytetä termiä lapsiporno. Se on korvattu termillä lapsen sukupuolisiveellisyyttävä loukkaava kuvamateriaali. Ihan vain sen takia, ettei sitä sekoiteta siihen mukavaan pornoon, jota voi huoletta kuluttaa vaikka päivittäin! Pornon käyttöä ei haluta rajoittaa, vaikka sen negatiiviset vaikutukset ja seuraukset ovat ilmeisiä.
Tai entäpä lapsiseksinuket? Ne samat, jotka muun muassa Britanniassa, Australiassa ja USA:ssa on kielletty lailla, mutta joiden maahantuonti Suomeen on täysin laillista. Näin siitä huolimatta, että virtuaaliset ja manuaaliset, lasta muistuttavat nuket kohdentuvat Lanzaroten sopimuksen lapsiporno määrityksen alle (artikla 2 & artikla 20). Monet asiantuntijat sanovatkin, että yhdyntä lasta esittävän nuken kanssa voi madaltaa kynnystä häiritä oikeita lapsia seksuaalisesti.
Lasten ja nuorten suojeleminen seksuaalirikoksilta pitäisi olla ensiarvoisen tärkeää. Silti keskustelu kääntyy kerta toisensa jälkeen pelkästään lasten valistamiseen ja ohjeistamiseen, sen sijaan että huomio kiinnitettäisiin tekijöihin ja niihin mekanismeihin, jotka vaikuttavat tekojen taustalla. Samalla kauhistellaan sitä, miten seksuaalirikokset kohta riistäytyvät käsistä.
Eivätkö päättäjät tajua, että kyseinen rikollisuus on riistäytynyt käsistä jo vuosia sitten? Ovatko esiin tulleet asiat päättäjille jotenkin uusia tai yllättäviä? Ei pitäisi olla.
Useissa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä käsittelevissä seminaareissa on jo vuosia takaperin tuotu esiin se huolestuttava kehityssuunta, että Suomessa valtaosassa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista tapauksista on nykyään mukana myös lapsen kuvaaminen. Usein kuvat ja videot päätyvät myös kansainväliseen levitykseen. Kansainvälisten IWF:n tilastojen mukaan raaka lapsiporno onkin jatkuvasti yleistynyt internetissä: IWN:lle vuonna 2015 raportoiduista lapsipornokuvista 69% esitti alle 10-vuotiaita lapsia, ja kaikista kuvista 34% esitti lasten raiskausta tai kidutusta.
Lisäksi Eurojustissa työskentelevä syyttäjä Rudolf Christoffersen nosti esiin jo lokakuussa 2016 Helsingissä pidetyssä Pohjoismaat ihmiskaupan markkina-alueena konferenssissa sen, kuinka netin välityksellä tapahtuva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on kolminkertaistunut vuosien 2014-2015 aikana. Online streemaus mahdollistaa seksiaktin tilauksen netin kautta, jolloin tilaaja istuu omalla kotisohvallaan, ja katsoo oman näyttöpäätteensä kautta toisella puolella maapalloa tapahtuvaa, lapseen kohdistuvaa seksuaalirikosta. Samoin Christoffersen esitti huolensa netissä jatkuvasti laajenevasta “valokuvausohjelmasta”, jossa lapsia myydään väkivaltaisiin, seksuaalisiin valokuviin.
Missä viipyvät konkreettiset suunnitelmat lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan torjuntaan? Missä viipyvät teot, joilla oikeasti suojeltaisiin lapsia ja rangaistaisiin rikollisia? Missä viipyvät teot, joiden avulla kitkettäisiin seksuaalirikoksiin johtavia mekanismeja jo niiden alkutekijöissään?
On häpeällistä, että Suomi on ratifioinut lasten seksuaalista riistoa ja hyväksikäyttöä torjuvan Lanzaroten sopimuksen jo vuonna 2011, mutta sille ei ole laadittu kansallista toimeenpanosuunnitelmaa.
Yhtä häpeällistä on se, että kuka tahansa voi Suomessa tilata lapsiseksinuken omalle kotisohvalleen. Että kuka tahansa voi seuraamuksitta tilata ja kuluttaa raakaa väkivaltapornoa. Että lähes kaikki lapsenraiskaajat istuvat Suomessa vain muutaman vuoden tuomion, ja voivat sen jälkeen etsiä uuden uhrin.
Milloin tähän tulee muutos?
Ihmiskunnan suurin uhka on välinpitämättömyys
Välinpitämättömyys. Pitkä sana, pitkälle ulottuvat vaikutukset.
Välinpitämättömyys. Yhdistävä tekijä liian monen epäkohdan ja vääryyden suhteen.
Ajatellaan vaikkapa ilmastonmuutosta, ihmiskauppaa ja äärimmäistä köyhyyttä. Kaikkia näitä kauhistellaan, niiden poistamisesta puhutaan, mutta niiden eteen ei olla valmiita näkemään vaivaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Etenkään, jos se on pois omasta hyvinvoinnista tai nautinnosta.
On helppoa sanoa, että ilmastonmuutos on järkyttävä asia. Maapallo lämpenee, jotain on tehtävä! Otetaan käyttöön lentovero! Poistetaan polttomoottoriautot! Verotetaan lihansyönnistä! Tai oikeastaan, luovutaan lihasta, lentämisestä ja polttomoottoreista kokonaan! Mutta kun naapuri kutsuu grillikauden avajaisiin, ajatellaan ettei yksi sisäfilepihvi tapa. Kun ystävä pyytää mukaan etelänlomalle on helppo sanoa kyllä, lentäähän se kone sinne jokatapauksessa! Kun jääkaapista on maito loppu ja ulkona sataa räntää, on vanha Skoda huomattavasti houkuttelevampi vaihtoehto kuin pyörätelineessä ruostuva Helkama.
On helppoa sanoa, että ihmiskauppa on väärin, mutta on paljon vaikeampaa luopua omasta viikottaisesta pornosessiosta. Eihän nyt tämä nainen ruudulla koe hyväksikäyttöä! Näkeehän sen nyt Jormakin että nainen nauttii! Sama pätee tietysti Gentlemans klubeihin. Todelliset herrasmiehet käyvät vain niillä klubeilla, joissa tasa-arvo on todellista ja naiset hymyilevät tankojen välistä seteleiden sujahdellessa stringeihin. Silloin tehdään hyvää eikä riistetä!
On helppoa sanoa, että kehitysyhteistyöhön suunnattavia määrärahoja on korotettava ja puutteessa olevia autettava, mutta kun eteen tulee kolehtihaavi mihin pitäisi sujauttaa seteli, mieleen hiipivät alennusmyynnissä olleet näpsäkät korkokengät ja niihin niin kivasti sopiva hame. Ehkä tällä kertaa annankin vain kolikoita! Pitäähän itsekin saada välillä jotakin kaunista!
Jos maailmaa tai edes sen osasia halutaan muuttaa, se vaatii kuitenkin konkreettisia tekoja. Ei vain isoilta yrityksiltä, tehtailta ja hallituksilta, vaan ihan jokaiselta. Vastuuta ei voi siirtää oman itsen ulkopuolelle, sillä jokainen oma teko on merkityksellinen. Oma teko voi tuhota ja riistää, tai vaihtoehtoisesti se voi rakentaa.
Jostain syystä emme kuitenkaan välitä tarpeeksi. Kuluttaminen ja ryöstötalous on mukavampaa kuin Raamatun kehoitus viljellä ja varjella maata. Henkilökohtaisen luksuselämän tavoittelu on mielekkäämpää kuin Raamatun kehoitus huolehtia köyhistä. Oma seksuaalinen täyttymys on niin paljon kiihottavampaa kuin Raamatun kehoitus olla riistämättä, hyväksikäyttämättä ja tekemättä huorin.
Niinpä niin. Välinpitämättömyys on se asia, joka meidät lopulta tuhoaa.
Avuliaat raiskaajat pysäyttämässä ihmiskauppaa?
Raportin mukaan jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevat lapset ja nuoret ovat erityisen suuressa vaarassa joutua ihmiskaupan uhreiksi. Lisäksi raportissa painotettiin sitä, etteivät poliisi, lapsia auttavat sosiaaliviranomaiset, eivätkä edes oikeusoppineet osaa hahmottaa, että jotkin seksuaalisen hyväksikäytön muodot ovat ihmiskauppaa.
Itse kirjoitin aiheesta jo vuonna 2015 kirjassani Ihmiskaupan kasvot. Haastattelin kirjaan Rachel Morania, joka ajautui myymään itseään 15-vuotiaana. Rachel totesi haastattelussa seuraavaa: “Minun valinnan mahdollisuuteni tiivistyi kahteen vaihtoehtoon: joko ottaisin miehiä päälleni ja sisääni, tai jatkaisin elämääni jatkuvassa nälässä ja ilman kotia.”
Kun mietin keskusteluani Rachelin kanssa ja tänään lukemaani YLE:n artikkelia lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta ihmiskaupasta, jää YLE:n toimittajalta kysymättä eräs oleellinen kysymys: MIKSI lapset ja nuoret joutuvat ihmiskaupan, erityisesti seksiperäisen ihmiskaupan uhreiksi?
Asiaa on helppo selittää huonoilla kotioloilla, köyhyydellä, syrjäytymisellä ja päihteillä. Niin sanotuilla riski-ja haavoittuvuustekijöillä. Niihin on helppoa ja turvallista uskoa. Mutta entä seksinostajat? Miksi kerrasta toiseen hyväksikäyttäjien rooli sivuutetaan?
Syy lasten, nuorten tai naisten seksuaaliselle hyväksikäytölle ei ole pelkästään köyhyys tai syrjäytyminen. Se ei ole ikinä ollut pelkästään köyhyys tai syrjäytyminen. Se ei ikinä tule olemaan pelkästään köyhyys tai syrjäytyminen. Mikään määrä köyhyyttä tai syrjäytymistä ei pystyisi luomaan prostituutiota ILMAN miesten haluista käsin nousevaa seksin kysyntää.
Toisekseen keskustelussa jälleen kerran sivuutetaan prostituution ja ihmiskaupan tiivis linkittyminen toisiinsa. Suomessa prostituutio on laillista, ihmiskauppa ei. Kuitenkin jopa oikeudessa on vaikea vetää rajaa näiden kahden välille. Onko kyseessä ihmiskauppa vai paritus? Ihmiskauppa vai törkeä paritus? Missä menee pakotetun toiminnan ja vapaaehtoisuuden raja? Lisäksi seksinostoa ei haluta kieltää, koska seksinostajat voivat poliisin mukaan tunnistaa ihmiskaupan uhrin, vaikka tunnistaminen on haastavaa jopa poliisille itselleen.
Omasta mielestäni prostituutiota ja ihmiskauppaa ei edes pitäisi yrittää erottaa toisistaan. Ne molemmat tuovat tytöt ja naiset lopulta täsmälleen samaan paikkaan, seksuaalisesti hyväksikäytettäviksi. Seksiperäistä ihmiskauppaa tapahtuu, koska miesten tarpeista käsin nouseva prostituutio takaa miehille pääsyn hyväksikäyttämään naisvartaloa.
Siksi keskustelun pitäisi lasten ja nuorten hyväksikäytölle altistavien tekijöiden lisäksi tai sijaan suuntautua ennenkaikkea hyväksikäyttäjiin: seksinostajiin, sugar daddyihin, raiskaajiin.
Ja kyllä. Laitan heidät kaikki samalle viivalle, koska en näe heissä tai heidän käytöksessään mitään eroa. Heille kaikille on yhteistä tunne heidän seksuaalisten tarpeidensa toteutuksen oikeutuksesta, keinolla millä hyvänsä. Tekeekö seksiaktista maksettu raha asiasta uhrin kannalta jotenkin vähemmän haavoittavaa? Tekeekö hymyssä suin toteutettu seksinosto asiasta uhrille vähemmän epämiellyttävää? Tuskin.
Rachel Moranin sanoin:
“Anna minun kertoa kuka sinä olet: sinä olet “hyvä” tyyppi. Sinä olet mies, joka olet nauranut ostamasi naisen kanssa. Sinä olet mies, joka sekoittaa hänen hiuksensa. Sinä kysyt kuinka hänen päivänsä on mennyt. Kuinka hän voi. Miksi hän tekee tätä. Ajattelitko ikinä kysyä tätä kaikkea itseltäsi?
Sinä olet “hyvä” tyyppi. Jos näet hänellä mustelman, kysyt onko hän kunnossa. Onko joku kohdellut häntä väkivaltaisesti? Kyllä. Monet miehet ovat. Mene kylpyhuoneeseen. Löydät yhden heistä siellä olevasta peilistä.
Totuus, se että olet niin epätoivoinen pakenemaan on se, että sinä olet vain ystävällinen raiskaaja. Sinun asenteesi ja käytöksesi eivät lievennä sitä mitä teet. Vahinko jonka aiheutat on mittaamaton, mutta sinä väität itsellesi, että et tee mitään vahingollista, ettet aiheuta mitään harmia, ja sinä käytät ostamasi naisten hymyjä kuin valuuttaa: he antavat sinun ostaa oman paskanjauhantasi.”
Ihana kamala vanhemmuus
On ollut upeaa seurata omien lasten kasvamista. Nähdä ensimmäiset hymyt, ensimmäiset askeleet, ensimmäiset onnistumiset lapselle tärkeissä asioissa. Kuulla ensimmäiset sanat, ensimmäinen nauru, ensimmäiset lapsen tekemät musiikkikappaleet.
Lasten kasvaessa on ollut ilo olla osa heidän elämäänsä taas uudella tavalla. Auttaa koulutehtävissä, harrastaa yhdessä, viettää iltoja lautapelien ja hyvien elokuvien ääressä. Käydä hyviä keskusteluja, miettiä yhdessä vastauksia yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Vanhemmuuden kokemus voi kuitenkin olla myös toisenlainen. Helsingin Sanomissa julkaistiin helmikuussa artikkeli, jossa lasten saamista katuvat naiset kertoivat omista tunteistaan. Äitiys oli osoittautunut heille vieraaksi ja pakotetuksi rooliksi. Näiden naisten kohdalla katumuksen tunne ei helpottanut ajan myötä vaikka lapset kasvoivat, vaan se oli pysyvä osa elämää.
Jäin artikkelin luettuani miettimään, mistä katumus johtuu. Odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta? Uhrauksista ja luopumisesta, mitä äitiys ja vanhempana olo väistämättä tuovat mukanaan? Yhteiskunnan muuttuneesta arvopohjasta ja lisääntyneestä individualismista? Työelämän jatkuvasta paineesta? Oman ajan, tilan ja hiljaisuuden puutteesta? Syvästä uupumuksesta ja väsymyksestä, mihin lapsiperhearki voi pahimmillaan johtaa?
Äitiys, samoin kuin isyys, asettaa aikuisen uuteen rooliin. Enää ei voi elää vain itselleen tai omille haluilleen. On venyttävä, on tehtävä kompromisseja. On asetettava toisen ihmisen etu oman edun edelle. Ei vain kerran, vaan toistuvasti. On jaksettava herätä läpi yön, on jaksettava valvoa sairaan lapsen vieressä, on jaksettava silloinkin, kun tuntuu että omat voimat ovat loppumassa.
Kun Suomessa puhutaan alhaisesta syntyvyydestä, pahimmillaan jopa synnytystalkoista, on tajuttava, että raha ei ole ratkaisu ongelmaan. Kukaan ei hanki lasta sen takia, että kunta maksaa lapsesta ylimääräisen tuhatlappusen.
Pohjimmiltaan nuorten aikuisten tai yhtä lailla aikuisten haluttomuus hankkia lapsia ei ole taloudellinen kysymys, vaan arvokysymys. Mitä ihminen haluaa elämältään? Millainen on hänen mielestään hyvä elämä? Voiko paremman ja sisäisesti rikkaamman elämän elää ilman lapsia?
Yhtälailla kyse on asenteista. Miten lapsiin ja lapsiperheisiin suhtaudutaan? Mitä ympäröivä yhteiskunta pitää tärkeänä? Entä työnantaja? Tukevatko ne vanhemmuutta, vai jyräävätkö taloudelliset arvot ja voitontavoittelu perhe- elämän ylitse?
Itse useita vuosia ulkomailla asuneena väittäisin, että yksi suuri syy suomalaisten haluttomuudelle hankkia lapsia on se ilmapiiri, joka Suomessa vallitsee. Vanhemmuudesta on tullut ydinperheen sisäinen kupla, johon ei kuulu enää muita. Isovanhemmat elävät omaa elämäänsä, ystävät ovat liian väsyneitä oman kuplansa sisällä, ammattilaiset koetaan uhkana. Kaiken tuloksena perheet jäävät yksin.
Pahimmillaan tuon kuplan sisällä vanhemmat käyvät keskinäistä valtataisteluaan siitä, kumman elämä tai työ on tärkeämpää. Kumpi pääsee tänään ulos, kumpi saa aamulla nukkua pitkään. Kumpi jää kotiin sairaan lapsen kanssa. Pikkuhiljaa lapsesta tulee rasite. Symboli elämälle, joka muka tapahtuu jossain kodin seinien ulkopuolella. Ja lopulta jompikumpi lähtee.
Jos Suomeen halutaan lisää lapsia ja lisää toimivaa vanhemmuutta, on monen asian muututtava. Tuon muutoksen on lähdettävä yksilöistä ja perheistä itsestään, mutta myös yhteiskunnasta. Lapsiperheille on suunnattava tukea konkreettisina tekoina, ei vain tyhjinä lupauksina.