fbpx

Vaiettuja tosiasioita seksuaalirikosten taustalla

Olen jo vuosia työskennellyt seksiperäisen ihmiskaupan uhrien ja seksuaalista väkivaltaa kokeneiden naisten ja tyttöjen parissa.

Riski joutua maahanmuuttajataustaisen miehen tekemän seksuaalirikoksen kohteeksi on noussut vuoden 2015 jälkeen kohisten. Asialle on tehtävä jotain, ja siksi itse kannatan seksuaalirikokseen syyllistyvän maahanmuuttajan/turvapaikanhakijan välitöntä karkottamista.

Seksuaalirikokset eivät kuitenkaan ole pelkästään maahanmuuton myötä Suomeen tullut ilmiö. Seksuaalista väkivaltaa tapahtuu Suomessa joka päivä, suurimmaksi osaksi kulmabaarin Kallen ja naapurin Jaskan tekemiä ala-arvoisia rikoksia. Suomalainen mies raiskaa puiston läpi kulkevan naisen,  hyväksikäyttää pientä lasta, pakottaa puolisonsa vastentahtoiseen seksiin, lääppii työkaveriaan firman juhlissa ja ostaa seksiä alaikäiseltä. Matkustaapa moni ihan ulkomaillekin asti seksilomalle, siellä kun voi kokeilla kaikenlaista uutta ja kiinnijäämisen riski on minimaalinen, niin viranomaisten kuin kotona odottavan vaimon taholta.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa ilmoitettiin vuoden 2018 aikana 1338 raiskausta. Lapsiin kohdistuvia seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli tietoon 1 363 ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvän ihmiskaupan uhriksi, yleisimmin prostituutioon pakotetuksi, joutui puolestaan 18 henkilöä. Kaikissa näissä prosenttiosuudet ovat selvästi nousseet vuodesta 2017.

Sen sijaan että jäämme pohtimaan seksuaalirikollisuutta pelkästään maahanmuuttokysymyksenä, pitäisi miettiä myös muita syitä seksuaalirikosten takana. Kirjoitin joulukuussa 2018 blogin pornon ja seksuaalirikosten yhteydestä, erityisesti siitä, kuinka seksuaalirikollisilla on lähes poikkeuksetta taustalla runsasta pornografian kulutusta, ja kuinka useat akateemiset tutkimukset osoittavat pornon ja seksuaalisen hyväksikäytön välisen yhteyden. Miksi tästä ei puhuta julkisuudessa?

Toinen, yhtä vaiettu asia on se, kuinka vanhempien tietämättömyys, kyvyttömyys (ja haluttomuus?) seurata lastensa verkkokäyttäytymistä lisää erityisesti lasten ja nuorten riskiä joutua verkossa tapahtuvan hyväksikäytön uhriksi. Asiaa ei kuitenkaan ole nostettu esiin, sillä seksuaalirikosten yhteydessä kukaan ei ole halunnut syyllistää jo valmiiksi järkyttyneitä vanhempia, vaan rikoksentekijän (hyvä näin, sillä syy on aina raiskaajan!).

Mutta eikö vanhemmilla ole edes jonkinlainen vastuu pitää lapsensa turvassa? Ihailua, hyväksyntää, itseään ja seksuaalista identiteettiään etsivä nuori on helppo saalis internetissä saalistaville seksuaalirikollisille. Etenkin, jos nuori ei saa kaipaamaansa huomiota ja hyväksyntää itselleen turvallisesta paikasta.  

Nettiturvallisuustutkimus vuodelta 2011 osoitti, että 37% alle 16-vuotiaista suomalaisista nuorista kertoi saaneensa internetin kautta pyyntöjä lähettää itsestään vähäpukeisia tai alastonkuvia. Lastenmetsästys eli grooming onkin yleistynyt netissä huimalla vauhdilla. Asiaa ei helpota se, että moni nuori hyväksyy seksuaalissävytteisten viestien, kuvien ja videoiden lähettämisen toisille nuorille, pitäen sitä  luonnollisena osana seurustelusuhteita.

Itse kysyisin onko hyväksyttävää, että jo 11-, 12-, ja 13-vuotiaat tytöt ja pojat ottavat itsestään seksuaalissävytteisiä kuvia ja lähettävät niitä eteenpäin? Missä vaiheessa yhteiskuntamme on ajautunut tilanteeseen, jossa snäpissä, periscopessa ja instassa jaetaan omia peniksen ja rintojen kuvia ja ajatellaan, että se on normaalia? Sosiaalisen median kuvapalvelut tuntuvatkin nykyisin olevan lasten ja nuorten villilänsi, missä kuka tahansa voi jakaa mitä tahansa, ja vanhemmat ovat pihalla kuin lumiukot.

Seksuaalirikoksista on turha syyttää pelkästään maahanmuuttajia tilanteessa, jossa oma yhteiskuntamme on täysin yliseksualisoitunut, vanhemmat lataavat omat läppärinsä täyteen pornoa, eikä kukaan suostu ottamaan vastaan kritiikkiä vanhemmuuden katoamisesta päättäjien kyvyttömyydestä ryhtyä toimenpiteisiin lasten ja nuorten kasvurauhan turvaamiseksi.  

Pia Rendic

Voit käydä kommentoimassa blogiani myös Uusi Suomi puheenvuorossa: http://piatuuliarendic.puheenvuoro.uusisuomi.fi/268446-vaiettuja-tosiasioita-seksuaalirikosten-taustalla

Ilman rahaa eduskuntaan?

Tasa-arvo ja suvaitsevaisuus.

Nykysuomen lempisanat.

Kaiken täytyy olla niin tasa-arvoista, että askel askeleelta koko yhteiskuntamme on muuttumassa vähemmistöjen ehdoilla pyöriväksi sopaksi, jossa suvaitsevaisuus on johtava arvo, mutta silti kaikesta loukkaannutaan.

Loukkaantumisen kulta-aikana on ihmeellistä, että kukaan ei ole ehtinyt loukkaantua eduskuntavaaleihin liittyvästä taloudellisesta epätasa-arvosta jo ENNEN eduskuntavaaleja. Eikö ainakin SDP:n pitäisi murahtaa? Jatkaahan se yhä edelleen kamppailua ihmisten aineellisen tasavertaisuuden ja tasavertaisten mahdollisuuksien puolesta.

Mutta toteutuvatko tasavertaiset mahdollisuudet ja aineellinen tasavertaisuus eduskuntavaaleissa? Tuskin. Fakta näyttää olevan se, että eduskuntavaaliehdokkuudesta, tai ainakin läpimenosta, on tullut hyvätuloisten elitistien harrastus.

Iso osa kansanedustajista upottaa vaalikampanjaansa summia, joista pienipalkkainen työläinen voi vain unelmoida vuosiansioinaan. Yhden ehdokkaan kadunvarsi- ja mediamainontaan heitetyllä rahalla voisi hankkia itselleen mukavan kerrostalosunnon tai pienen purjeveneen. Niillä saisi ruokittua myös kokonaisia kyliä nälkää näkeviä, tai annettua rokotteet tuhansille lapsille.

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Rkp:n puheenjohtaja Carl Haglund upotti henkilökohtaiseen kampanjaansa lähes 130 000 euroa. Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne puolestaan satsasi reilut 77 000 ja kokoomuksen Sanni Grahn Laasonen kampanjoi lähes 80 000 eurolla.

Pienituloisen ehdokkaan mahdollisuudet päästä eduskuntaan ovatkin jatkuvasti heikentyneet. Ei auta vaikka olisi älykäs ja nokkela sanailija. Hyvän ja näkyvän vaalikampanjan ja sitä myötä läpimenon edellytys on iso tukko kahisevaa tai hyvät suhteet paikalliseen miljonääriin. Raha on saanut eduskuntavaalikampanjoinnissa roolin, mikä sotii kaikkea demokratian tajua vastaan.

Itse lähdin tänään virran mukana kyselemään oman vaalirahoitukseni perään, Hämeessä kun läpimenoon vaadittiin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa reilun 12000 euron panostus.

Samalla hetkellä minussa heräsi kuitenkin tutkijan mielenkiinto ja kapina. Entä jos tekisinkin toisin? Voisiko olla olemassa mahdollisuus, että riittävän suuri joukko ihmisiä olisi riittävän valveutunut etsimään ehdokkaita myös isojen rahavirtojen takaa? Voisinko päästä läpi minimalistisella vaalibudjetilla?  

Voisivatko nämä olla 2000-luvun ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa läpimeno ratkaistaisiin hyvällä argumentaatiolla sosiaalisen median voimin, vlogien, blogien, facebookin ja instagramin  maailmassa, missä eurojen merkitys olisi olematon, ja tasa-arvo todellista?

Kirjoitus julkaistu myös Uudessa Suomessa 24.1.2019