fbpx

Kategoria: Uncategorized

Julkaistu

Avuliaat raiskaajat pysäyttämässä ihmiskauppaa?

Kriminaalipolitiikan instituutti julkaisi tänään raportin lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta ihmiskaupasta Suomessa.

Raportin mukaan jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevat lapset ja nuoret ovat erityisen suuressa vaarassa joutua ihmiskaupan uhreiksi. Lisäksi raportissa painotettiin sitä, etteivät poliisi, lapsia auttavat sosiaaliviranomaiset, eivätkä edes oikeusoppineet osaa hahmottaa, että jotkin seksuaalisen hyväksikäytön muodot ovat ihmiskauppaa.

Itse kirjoitin aiheesta jo vuonna 2015 kirjassani Ihmiskaupan kasvot. Haastattelin kirjaan Rachel Morania, joka ajautui myymään itseään 15-vuotiaana. Rachel totesi haastattelussa seuraavaa:  “Minun valinnan mahdollisuuteni tiivistyi kahteen vaihtoehtoon: joko ottaisin miehiä päälleni ja sisääni, tai jatkaisin elämääni jatkuvassa nälässä ja ilman kotia.”

Kun mietin keskusteluani Rachelin kanssa ja tänään lukemaani YLE:n  artikkelia lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta ihmiskaupasta, jää YLE:n toimittajalta kysymättä eräs oleellinen kysymys: MIKSI lapset ja nuoret joutuvat ihmiskaupan, erityisesti seksiperäisen ihmiskaupan uhreiksi?

Asiaa on helppo selittää huonoilla kotioloilla, köyhyydellä, syrjäytymisellä ja päihteillä. Niin sanotuilla riski-ja haavoittuvuustekijöillä. Niihin on helppoa ja turvallista uskoa. Mutta entä seksinostajat?  Miksi kerrasta toiseen hyväksikäyttäjien rooli sivuutetaan?

Syy lasten, nuorten tai naisten seksuaaliselle hyväksikäytölle ei ole pelkästään köyhyys tai syrjäytyminen.  Se ei ole ikinä ollut pelkästään köyhyys tai syrjäytyminen. Se ei ikinä tule olemaan pelkästään köyhyys tai syrjäytyminen. Mikään määrä köyhyyttä tai syrjäytymistä ei pystyisi luomaan prostituutiota ILMAN miesten haluista käsin nousevaa seksin kysyntää.

Toisekseen keskustelussa jälleen kerran sivuutetaan prostituution ja ihmiskaupan tiivis linkittyminen toisiinsa. Suomessa prostituutio on laillista, ihmiskauppa ei. Kuitenkin jopa oikeudessa on vaikea vetää rajaa näiden kahden välille. Onko kyseessä ihmiskauppa vai paritus? Ihmiskauppa vai törkeä paritus? Missä menee pakotetun toiminnan ja vapaaehtoisuuden raja? Lisäksi seksinostoa ei haluta kieltää, koska seksinostajat voivat poliisin mukaan tunnistaa ihmiskaupan uhrin, vaikka tunnistaminen on haastavaa jopa poliisille itselleen.

Omasta mielestäni prostituutiota ja ihmiskauppaa ei edes pitäisi yrittää erottaa toisistaan. Ne molemmat tuovat tytöt ja naiset lopulta täsmälleen samaan paikkaan, seksuaalisesti hyväksikäytettäviksi. Seksiperäistä ihmiskauppaa tapahtuu, koska miesten tarpeista käsin nouseva prostituutio takaa miehille pääsyn hyväksikäyttämään naisvartaloa.

Siksi keskustelun pitäisi lasten ja nuorten hyväksikäytölle altistavien tekijöiden lisäksi tai sijaan suuntautua ennenkaikkea hyväksikäyttäjiin: seksinostajiin, sugar daddyihin, raiskaajiin.

Ja kyllä. Laitan heidät kaikki samalle viivalle, koska en näe heissä tai heidän käytöksessään mitään eroa.  Heille kaikille on yhteistä tunne heidän seksuaalisten tarpeidensa toteutuksen oikeutuksesta, keinolla millä hyvänsä.  Tekeekö seksiaktista maksettu raha asiasta uhrin kannalta jotenkin vähemmän haavoittavaa? Tekeekö hymyssä suin toteutettu seksinosto asiasta uhrille vähemmän epämiellyttävää? Tuskin.


Rachel Moranin sanoin:


“Anna minun kertoa kuka sinä olet: sinä olet “hyvä”  tyyppi. Sinä olet mies, joka olet nauranut ostamasi naisen kanssa. Sinä olet mies, joka sekoittaa hänen hiuksensa. Sinä kysyt kuinka hänen päivänsä on mennyt. Kuinka hän voi. Miksi hän tekee tätä. Ajattelitko ikinä kysyä tätä kaikkea itseltäsi?

Sinä olet “hyvä” tyyppi. Jos näet hänellä mustelman, kysyt onko hän kunnossa. Onko joku kohdellut häntä väkivaltaisesti? Kyllä. Monet miehet ovat. Mene kylpyhuoneeseen. Löydät yhden heistä siellä olevasta peilistä.

Totuus, se että olet niin epätoivoinen pakenemaan on se, että sinä olet vain ystävällinen raiskaaja.  Sinun asenteesi ja käytöksesi eivät lievennä sitä mitä teet. Vahinko jonka aiheutat on mittaamaton, mutta sinä väität itsellesi, että et tee mitään vahingollista, ettet aiheuta mitään harmia, ja sinä käytät ostamasi naisten hymyjä kuin valuuttaa: he antavat sinun ostaa oman paskanjauhantasi.”


Julkaistu

Ihana kamala vanhemmuus

Vanhemmuus on antanut minulle paljon. Se on muokannut minua ihmisenä enemmän kuin mikään tutkinto tai mikään työpaikka. Jokainen lapsi on tuonut mukanaan jotain uutta ja kaunista, jotain opittavaa, jotain läpikäytävää.

On ollut upeaa seurata omien lasten kasvamista. Nähdä ensimmäiset hymyt, ensimmäiset askeleet, ensimmäiset onnistumiset lapselle tärkeissä asioissa. Kuulla ensimmäiset sanat, ensimmäinen nauru, ensimmäiset lapsen tekemät musiikkikappaleet.

Lasten kasvaessa on ollut ilo olla osa heidän elämäänsä taas uudella tavalla. Auttaa koulutehtävissä, harrastaa yhdessä, viettää iltoja lautapelien ja hyvien elokuvien ääressä. Käydä hyviä keskusteluja, miettiä yhdessä vastauksia yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Vanhemmuuden kokemus voi kuitenkin olla myös toisenlainen. Helsingin Sanomissa julkaistiin helmikuussa artikkeli, jossa lasten saamista katuvat naiset kertoivat omista tunteistaan. Äitiys oli osoittautunut heille vieraaksi ja pakotetuksi rooliksi. Näiden naisten kohdalla katumuksen tunne ei helpottanut ajan myötä vaikka lapset kasvoivat, vaan se oli pysyvä osa elämää.

Jäin artikkelin luettuani miettimään, mistä katumus johtuu. Odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta? Uhrauksista ja luopumisesta, mitä äitiys ja vanhempana olo väistämättä tuovat mukanaan? Yhteiskunnan muuttuneesta arvopohjasta ja lisääntyneestä individualismista? Työelämän jatkuvasta paineesta? Oman ajan, tilan ja hiljaisuuden puutteesta? Syvästä uupumuksesta ja väsymyksestä, mihin lapsiperhearki voi pahimmillaan johtaa?

Äitiys, samoin kuin isyys, asettaa aikuisen uuteen rooliin. Enää ei voi elää vain itselleen tai omille haluilleen. On venyttävä, on tehtävä kompromisseja. On asetettava toisen ihmisen etu oman edun edelle. Ei vain kerran, vaan toistuvasti. On jaksettava herätä läpi yön, on jaksettava valvoa sairaan lapsen vieressä, on jaksettava silloinkin, kun tuntuu että omat voimat ovat loppumassa.

Kun Suomessa puhutaan alhaisesta syntyvyydestä, pahimmillaan jopa synnytystalkoista, on tajuttava, että raha ei ole ratkaisu ongelmaan. Kukaan ei hanki lasta sen takia, että kunta maksaa lapsesta ylimääräisen tuhatlappusen.

Pohjimmiltaan nuorten aikuisten tai yhtä lailla aikuisten haluttomuus hankkia lapsia ei ole taloudellinen kysymys, vaan arvokysymys. Mitä ihminen haluaa elämältään? Millainen on hänen mielestään hyvä elämä? Voiko paremman ja sisäisesti rikkaamman elämän elää ilman lapsia?

Yhtälailla kyse on asenteista. Miten lapsiin ja lapsiperheisiin suhtaudutaan? Mitä ympäröivä yhteiskunta pitää tärkeänä? Entä työnantaja? Tukevatko ne vanhemmuutta, vai jyräävätkö taloudelliset arvot ja voitontavoittelu perhe- elämän ylitse?

Itse useita vuosia ulkomailla asuneena väittäisin, että yksi suuri syy suomalaisten haluttomuudelle hankkia lapsia on se ilmapiiri, joka Suomessa vallitsee. Vanhemmuudesta on tullut ydinperheen sisäinen kupla, johon ei kuulu enää muita. Isovanhemmat elävät omaa elämäänsä, ystävät ovat liian väsyneitä oman kuplansa sisällä, ammattilaiset koetaan uhkana. Kaiken tuloksena perheet jäävät yksin.

Pahimmillaan tuon kuplan sisällä vanhemmat käyvät keskinäistä valtataisteluaan siitä, kumman elämä tai työ on tärkeämpää. Kumpi pääsee tänään ulos, kumpi saa aamulla nukkua pitkään. Kumpi jää kotiin sairaan lapsen kanssa. Pikkuhiljaa lapsesta tulee rasite. Symboli elämälle, joka muka tapahtuu jossain kodin seinien ulkopuolella. Ja lopulta jompikumpi lähtee.

Jos Suomeen halutaan lisää lapsia ja lisää toimivaa vanhemmuutta, on monen asian muututtava. Tuon muutoksen on lähdettävä yksilöistä ja perheistä itsestään, mutta myös yhteiskunnasta. Lapsiperheille on suunnattava tukea konkreettisina tekoina, ei vain tyhjinä lupauksina.