Aborttikokemus on edelleen tabu, josta ei juuri ole tapana puhua. Kun aborttikeskustelua syntyy sosiaalisessa mediassa tai lehtien mielipidepalstoilla, se keskittyy useimmiten abortin oikeutuksen puntarointiin. Vastakkain ovat tällöin sikiön oikeus elämään ja naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja oman elämänsä hallintaan.
Julkisessa keskustelussa abortista puhutaan naisen oikeutena, mutta samalla raskaana olevia muistutetaan siitä, että heidän sisällään on ainutkertainen ihmisen alku. Samoin julkisessa keskustelussa vedotaan naiseen ihmishengen pelastamiseksi, samalla kun aborttia verrataan murhaan (Kauranen 2011). Tässä keskustelussa ääripäiden äänenpainot ovat usein aktiivisilla feministeillä ja konservatiivisilla kristityillä. Usein on myös niin, että aborttikokemusten määrittelijöiksi asettuvat muut kuin abortin kokeneet naiset.
Yle uutisoi pari päivää takaperin raiskauksen uhriksi joutuneesta 11-vuotiaasta argentiinalaistytöstä, joka pakotettiin keisarileikkaukseen, vaikka hän oli pyytänyt aborttia. Tyttö oli tätä ennen yrittänyt itsemurhaa jo kahdesti. Mitä hän sanoisi aborttikeskustelusta?
Itse olen nähnyt liian läheltä synnytyksen, jossa seksinoston seurauksena raskaaksi tulleen ihmiskaupan uhrin trauma aktivoitui synnytyksessä, ja häntä piteli kiinni kokonainen joukko sairaalan henkilökuntaa. Kukaan ei osannut valmistaa häntä, kukaan ei osannut varautua.
Olen myös liian usein joutunut seuraamaan vierestä niiden vauvojen ja taaperoiden elämää, jotka ovat syntyneet ei toivottuina psyykkisesti ja fyysisesti oirehtiville äideille, joiden ainut keino selvitä äitiydestään on kämmenen sivallukset, retuuttamiset ja tyhjä tuijotus. Millainen tulevaisuus noita lapsia odottaa?
On väärin, että nykyisessä ajattelussa kohdussa olevan lapsen ihmisarvo on suhteellinen ja yhteydessä muiden ihmisten elämäntilanteeseen. Väärin on myös se, että abortista on tullut asia, joka saa merkityksensä naisen omien ajatusten ja tunteiden kautta.
Kuitenkin yhtä väärin on myös se, että nuori tyttö tai raiskattu nainen painostetaan synnyttämään lapsi, joka jo lähtökohtaisesti on ei toivottu ja ei rakastettu, lapsi, jolla ei ole olemassa mitään hyvän elämän edellytyksiä.
Aborttikeskustelussa ja siihen liittyvässä kärkkäässä ääneenhuutelussa olisikin hyvä muistaa, että että abortin läpikäyneet naiset eivät kaipaa, tai edes ansaitse päälleen langetettuja tuomioita. Useimmille naisille abortti on jo itsessään suuri ja ahdistusta aiheuttava kriisi, joka voi aiheuttaa sekä psyykkisen, fyysisen että emotionaalisen trauman, jonka jäljet seuraavat mukana vuosikymmeniä.
Itse ajattelen, että ihmiselämä on pyhä ja mittaamattoman arvokas hedelmöityksestä alkaen, ja tuota elämää tulisi suojella kaikin mahdollisin tavoin. Kuitenkaan abortti ei eroa muista ihmisen tekemistä vääryyksistä. “Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla”. (Room. 3:23).
Krisitlliseen ihmiskäsitykseen kuuluu ajatus iankaikkisesta elämästä. Siitä, että elämä ei pääty kuolemaan. Itu työtä tekevän Outi Papusen sanoin: “nainen joka on abortoinut lapsensa, saa uskoa siihen, että lapset jotka elävät vain hetken äitinsä kohdussa, elävät ikuisesti kuolemansa jälkeen. Tämä antaa myös äideille jälleennäkemisen toivon menetettyjen lastensa suhteen”. (Papunen 2017).