Tasa-arvo ja suvaitsevaisuus.
Nykysuomen lempisanat.
Kaiken täytyy olla niin tasa-arvoista, että askel askeleelta koko yhteiskuntamme on muuttumassa vähemmistöjen ehdoilla pyöriväksi sopaksi, jossa suvaitsevaisuus on johtava arvo, mutta silti kaikesta loukkaannutaan.
Loukkaantumisen kulta-aikana on ihmeellistä, että kukaan ei ole ehtinyt loukkaantua eduskuntavaaleihin liittyvästä taloudellisesta epätasa-arvosta jo ENNEN eduskuntavaaleja. Eikö ainakin SDP:n pitäisi murahtaa? Jatkaahan se yhä edelleen kamppailua ihmisten aineellisen tasavertaisuuden ja tasavertaisten mahdollisuuksien puolesta.
Mutta toteutuvatko tasavertaiset mahdollisuudet ja aineellinen tasavertaisuus eduskuntavaaleissa? Tuskin. Fakta näyttää olevan se, että eduskuntavaaliehdokkuudesta, tai ainakin läpimenosta, on tullut hyvätuloisten elitistien harrastus.
Iso osa kansanedustajista upottaa vaalikampanjaansa summia, joista pienipalkkainen työläinen voi vain unelmoida vuosiansioinaan. Yhden ehdokkaan kadunvarsi- ja mediamainontaan heitetyllä rahalla voisi hankkia itselleen mukavan kerrostalosunnon tai pienen purjeveneen. Niillä saisi ruokittua myös kokonaisia kyliä nälkää näkeviä, tai annettua rokotteet tuhansille lapsille.
Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Rkp:n puheenjohtaja Carl Haglund upotti henkilökohtaiseen kampanjaansa lähes 130 000 euroa. Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne puolestaan satsasi reilut 77 000 ja kokoomuksen Sanni Grahn Laasonen kampanjoi lähes 80 000 eurolla.
Pienituloisen ehdokkaan mahdollisuudet päästä eduskuntaan ovatkin jatkuvasti heikentyneet. Ei auta vaikka olisi älykäs ja nokkela sanailija. Hyvän ja näkyvän vaalikampanjan ja sitä myötä läpimenon edellytys on iso tukko kahisevaa tai hyvät suhteet paikalliseen miljonääriin. Raha on saanut eduskuntavaalikampanjoinnissa roolin, mikä sotii kaikkea demokratian tajua vastaan.
Itse lähdin tänään virran mukana kyselemään oman vaalirahoitukseni perään, Hämeessä kun läpimenoon vaadittiin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa reilun 12000 euron panostus.
Samalla hetkellä minussa heräsi kuitenkin tutkijan mielenkiinto ja kapina. Entä jos tekisinkin toisin? Voisiko olla olemassa mahdollisuus, että riittävän suuri joukko ihmisiä olisi riittävän valveutunut etsimään ehdokkaita myös isojen rahavirtojen takaa? Voisinko päästä läpi minimalistisella vaalibudjetilla?
Voisivatko nämä olla 2000-luvun ensimmäiset eduskuntavaalit, joissa läpimeno ratkaistaisiin hyvällä argumentaatiolla sosiaalisen median voimin, vlogien, blogien, facebookin ja instagramin maailmassa, missä eurojen merkitys olisi olematon, ja tasa-arvo todellista?
Kirjoitus julkaistu myös Uudessa Suomessa 24.1.2019