On ollut upeaa seurata omien lasten kasvamista. Nähdä ensimmäiset hymyt, ensimmäiset askeleet, ensimmäiset onnistumiset lapselle tärkeissä asioissa. Kuulla ensimmäiset sanat, ensimmäinen nauru, ensimmäiset lapsen tekemät musiikkikappaleet.
Lasten kasvaessa on ollut ilo olla osa heidän elämäänsä taas uudella tavalla. Auttaa koulutehtävissä, harrastaa yhdessä, viettää iltoja lautapelien ja hyvien elokuvien ääressä. Käydä hyviä keskusteluja, miettiä yhdessä vastauksia yhteiskunnallisiin ongelmiin.
Vanhemmuuden kokemus voi kuitenkin olla myös toisenlainen. Helsingin Sanomissa julkaistiin helmikuussa artikkeli, jossa lasten saamista katuvat naiset kertoivat omista tunteistaan. Äitiys oli osoittautunut heille vieraaksi ja pakotetuksi rooliksi. Näiden naisten kohdalla katumuksen tunne ei helpottanut ajan myötä vaikka lapset kasvoivat, vaan se oli pysyvä osa elämää.
Jäin artikkelin luettuani miettimään, mistä katumus johtuu. Odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta? Uhrauksista ja luopumisesta, mitä äitiys ja vanhempana olo väistämättä tuovat mukanaan? Yhteiskunnan muuttuneesta arvopohjasta ja lisääntyneestä individualismista? Työelämän jatkuvasta paineesta? Oman ajan, tilan ja hiljaisuuden puutteesta? Syvästä uupumuksesta ja väsymyksestä, mihin lapsiperhearki voi pahimmillaan johtaa?
Äitiys, samoin kuin isyys, asettaa aikuisen uuteen rooliin. Enää ei voi elää vain itselleen tai omille haluilleen. On venyttävä, on tehtävä kompromisseja. On asetettava toisen ihmisen etu oman edun edelle. Ei vain kerran, vaan toistuvasti. On jaksettava herätä läpi yön, on jaksettava valvoa sairaan lapsen vieressä, on jaksettava silloinkin, kun tuntuu että omat voimat ovat loppumassa.
Kun Suomessa puhutaan alhaisesta syntyvyydestä, pahimmillaan jopa synnytystalkoista, on tajuttava, että raha ei ole ratkaisu ongelmaan. Kukaan ei hanki lasta sen takia, että kunta maksaa lapsesta ylimääräisen tuhatlappusen.
Pohjimmiltaan nuorten aikuisten tai yhtä lailla aikuisten haluttomuus hankkia lapsia ei ole taloudellinen kysymys, vaan arvokysymys. Mitä ihminen haluaa elämältään? Millainen on hänen mielestään hyvä elämä? Voiko paremman ja sisäisesti rikkaamman elämän elää ilman lapsia?
Yhtälailla kyse on asenteista. Miten lapsiin ja lapsiperheisiin suhtaudutaan? Mitä ympäröivä yhteiskunta pitää tärkeänä? Entä työnantaja? Tukevatko ne vanhemmuutta, vai jyräävätkö taloudelliset arvot ja voitontavoittelu perhe- elämän ylitse?
Itse useita vuosia ulkomailla asuneena väittäisin, että yksi suuri syy suomalaisten haluttomuudelle hankkia lapsia on se ilmapiiri, joka Suomessa vallitsee. Vanhemmuudesta on tullut ydinperheen sisäinen kupla, johon ei kuulu enää muita. Isovanhemmat elävät omaa elämäänsä, ystävät ovat liian väsyneitä oman kuplansa sisällä, ammattilaiset koetaan uhkana. Kaiken tuloksena perheet jäävät yksin.
Pahimmillaan tuon kuplan sisällä vanhemmat käyvät keskinäistä valtataisteluaan siitä, kumman elämä tai työ on tärkeämpää. Kumpi pääsee tänään ulos, kumpi saa aamulla nukkua pitkään. Kumpi jää kotiin sairaan lapsen kanssa. Pikkuhiljaa lapsesta tulee rasite. Symboli elämälle, joka muka tapahtuu jossain kodin seinien ulkopuolella. Ja lopulta jompikumpi lähtee.
Jos Suomeen halutaan lisää lapsia ja lisää toimivaa vanhemmuutta, on monen asian muututtava. Tuon muutoksen on lähdettävä yksilöistä ja perheistä itsestään, mutta myös yhteiskunnasta. Lapsiperheille on suunnattava tukea konkreettisina tekoina, ei vain tyhjinä lupauksina.